Il Venerdì santo, prolisso com’è, ha in sé un che di grigio, triste e malinconico. La Pasqua invece, nella sua concisione, porta un senso di gioia. La Pentecoste esprime una limpida leggerezza, è come un vetro nitido e trasparente, attraverso il quale lo sguardo si perde lontano nella luminosità canicolare. Juhannus, il solstizio d’estate, è fragile e sottile, tanto sottile che si ha paura possa sfuggire di mano, ed è quel che accade, poiché proprio a partire da quel momento le giornate si accorciano e le notti si allungano.
Ma la festa di Natale è una festa all’insegna della solidità. Ogni volta che il mio ricordo va al Natale, provo una sensazione di durevole robustezza.
Ho spesso pensato a cosa sia dovuta quella sensazione e perché proprio l’immagine del Natale mi ispiri quel senso di solidità.
Probabilmente, la ragione è che proprio in questo periodo il buio si fa fitto, più che in qualsiasi altra fase dell’anno. Pervade la cupola celeste da un estremo all’altro, la sua potenza si impone soverchiante su tutto. A volte, e proprio prima di Natale, sembra quasi che la pesante lapide di marmo nero che grava sull’orizzonte sia sul punto di caderti in testa.
È allora che la terra si ritrova stretta nella morsa ferrea del gelo, coi suoi schianti gloriosi, i boschi sono coperti di neve, e gli alberi rigidamente immobili, intirizziti e gravati dalla galaverna. Le ampie superfici dei laghi, che fino alla fine hanno provato a preservare la propria libertà, hanno perso ogni resistenza, e dopo un profondo guaito cedono con un ultimo sospiro al lungo sonno invernale. Emettono ancora, a tratti, dei gemiti, ma sono come i lamenti che sfuggono nel sonno.
Il Natale è una festa regale, è così che si dice. E quell’aristocratica imponenza si levava davanti a me come un possente guerriero, aitante e nerboruto, di stazza quasi gigantesca, capace di sostenere sulle sue spalle la cupola dell’oscurità, evitando che schiacciasse l’intero mondo sottostante. Anche quest’immagine fa parte della solidità del Natale. Che però è influenzata anche dai ricordi della mia infanzia nell’intimità della canonica.
Era allora che, lasciati i magri pasti del refettorio in paese, tornavo alla florida casa paterna, che aveva l’aspetto di un granaio strapieno, un trionfo di pingue benessere. Il pavimento foderato di caldi tappeti, le scodelle traboccanti di una cremosa zuppa d’avena, cibi ben conditi e la bevanda quotidiana, la birra fatta in casa, dalla schiuma densa.
La sera della vigilia arrivava Babbo Natale con il pancione e il pelo ispido, tirava fuori i suoi robusti pacchetti, e li lanciava sul pavimento, ai piedi dell’albero. Il tonfo risuonava per l’intera stanza.
E il giorno di Natale, di buon mattino, quando il buio non concedeva ancora alcun presagio del giorno, il cortile della canonica si riempiva di fedeli, sulla neve secca crocchiavano i pattini delle slitte, le grandi tregge che venivano dalle magioni dell’interno, coi cavalli più grossi e robusti. E per antica consuetudine, in visita dai borghi vicini, ecco arrivare padroni delle masserie e spingersi dentro con le loro ampie pellicce, i cappelli di pelo, i guanti di pelle di cane, e la cintura di lana arrotolata più volte in vita. E le loro signore, ancora più tonde e pingui, che strabordavano dalle sedie, si davano a ingurgitare il caffè caldo nelle guance paffute portandolo alla bocca con le manone tozze.
Tutto questo appartiene al Natale; non riesco a ricordarlo in altro modo, né a separare un’immagine dall’altra.
Io stesso, mi vedo e mi sento solido e massiccio dopo il pasto della sera. Portavano in chiesa anche me. Mi infilavano due maglioni di lana e due paia di calzettoni nuovi non ancora ammorbiditi dall’uso, le enormi calosce di mamma, più di una zimarra, sciarpa e guanti. Un cappellone calato fin sulle orecchie. Mi sistemavano sulla slitta e io, bloccato com’ero, a stento riuscivo a spalancare gli occhi. E al suono vibrante del campanaccio attraversavamo il bosco cupo, puntando verso la chiesa. Che aveva un aspetto differente dal solito. Sembrava un’imponente montagna illuminata, la cui cresta si increspava in alto tra le nuvole, e la guglia del campanile svaniva in quelle tetre altezze, da cui arrivava il rintocco di un’ invisibile campana.
La collina della chiesa brulicava di slitte e cavalli fino al limitare del bosco, e probabilmente anche oltre, chissà fino a dove all’interno della pineta. E la chiesa era strapiena dappertutto, nelle navate e sui loggiati tutta una calca di pellicce di lana e baveri di pelle di agnello.
Fuori era sempre buio, le finestre tutte nere. Ora la chiesa era una voragine all’interno di una solida immensa montagna, illuminata dai propri fuochi. Ai miei occhi, la montagna sembrava non avere limite o confine. Era grande quanto l’intero universo.
Il cantore iniziava a intonare il salmo. Centinaia, migliaia di bocche si allacciavano in coro, e un suono potente si alzava come una torcia fumante su fino al soffitto. Un cantico simile, imponente e sonoro, può levarsi solo a Natale.
I celebranti si affollavano intorno all’altare. Con i camici dalle ampie maniche penzolanti dalle spalle possenti, troneggiavano più imponenti, più solenni e più austeri del solito. E con voce sonora salmodiavano:
Gloriaaa a Dio nell’alto dei cieeeli e pace in teeerra agli uomini di buona volontààà!
In quell’effusione piena, placida e solenne, i fedeli scattavano in piedi.
In questo giorno si misurano le fondamenta su cui si regge l’intera cristianità, predica il pastore. Hanno resistito migliaia di anni, senza mai tradire. Sono grandi come la volta celeste, dure come la roccia e solide come una montagna.
Le parole si imprimono nella mente del bambino. E per tante ragioni come queste, probabilmente, si convincerà che il Natale sia una festa così solida, la più solenne e la più solida di tutte le feste.
(Da Uusia lastuja [Nuovi frustoli], di Juhani Aho, 1892. Traduzione italiana di Antonio Parente e Nicola Rainò)
Joulu
Pitkässä perjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää. Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan, niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja yöt pitenevät.
Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu, seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.
Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys juuri joulua kuvaa.
Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen. Välistä–ja juuri vähää ennen joulua–tuntuu melkein siltä kuin olisi päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.
Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina, jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.
Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle läsnä ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona, melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.
Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot lapsuuteni kotoisesta pappilasta.
Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.
Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki, kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen lattialle, niin että koko huone jymähtää.
Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen suurimmat ja voimakkaimmat.
Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan, koirannahkarukkasissaan, ja villaväillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia palleroisista kouristaan.
Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä toista toisestaan erottaa.
Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia, äidin suuret päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan, pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.
Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori, jonka harja näyttää käyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.
Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä.
Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.
Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko avaruuden suuruinen.
Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen veisuu–niin jykevä ja kumajava–ei kykene kohoamaan muulloin kuin jouluna.
Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina, arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:
Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä ta-ahto!
Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja kirkkokansa humahtaa seisoalleen.
Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.
Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu, että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.
Juhani Aho, Uusia lastuja 1892
Le foto sono della chiesa di Petäjävesi (1763-65) nella Finlandia centrale.