Juhani Aho: La neve, l’inverno…

Presentiamo il primo di una serie di testi che sono stati creati nell’ambito del progetto di traduzione che ha avuto inizio all’università di Firenze nel 2019, sponsorizzato dal FILI. La scelta dei testi, per i quali era prevista la pubblicazione, è stata limitata a quelle opere non più coperte dai diritti, nella fattispecie a tre autori finlandesi, Juhani Aho e Teuvo Pakkala per la prosa, ed Eino Leino per la poesia. Le tre opere sono accumunate dal tema dell’inverno.

Per quel che riguarda il processo traduttivo, le prime versioni sono state commentate da Lena Dal Pozzo, docente di lingua finlandese all’Università di Firenze. Le seconde da Antonio Parente, mentre sulle versioni finali è intervenuta Elena Entradi, editor del progetto.

Pubblichiamo qui la versione finale senza ulteriori interventi redazionali sul testo.

Se soffiassi raffiche di neve, oh inverno…

di Juhani Aho

Se soffiassi di nuovo la neve, oh inverno…

Sulle strade, che i viaggiatori di tutto il mondo con tanto orgoglio percorrono battendo il passo e dove gridano e urlano, e sui cigli calpestano in affanno i bianchi cumuli di neve…

Se soffiassi sui sentieri dei villaggi, che, sporchi, ormai serpeggiano di casa in casa, battuti da gente ostinata che non osa raddrizzarli, e tra le stalle su cui la vita ha impresso l’orma indelebile e sudicia dei suoi passi che non va via nemmeno con la zappa né con il badile.

Se solo le tue raffiche serrassero le piste già tracciate, e celassero i sentieri dove si trasportano legna e fieno e riempissero di neve i percorsi segnati, ingombrando i vicoli fino all’orlo e seppellendo vetture e carrozze sotto cumuli di neve…

Il turbinio di neve costringerebbe gli animali a rimanere nelle tane e la gente nelle case, le porte sprangate dall’esterno, tanto che non oserebbero uscire per cinque giorni.

Così potrei vedere anche che le persone hanno qualcosa più grande di loro, che anche le potenze hanno qualcosa di comparabile; li potrei vedere ancora una volta lavorare di gran lena accompagnando lo spazzaneve, per lavorare su strade su cui credevano di non dover ripassare e si sentirebbe, nel mezzo del cuore della selva, tra i cumuli di neve, il muggito impotente dei buoi da traino. 

Per un attimo, questo mondo in competizione si fermerebbe, nessuno cercherebbe di vincere sull’altro, ma ci sarebbe soltanto un’unica fila di slitte che si muove in amicizia…

Il manto di neve intatta si distenderebbe sulle acque e sui campi, sulle foreste e le paludi e si riuscirebbe a immaginare che sotto quello strato tutto il mondo sia bello e pulito e credere che la volpe, la cui orma notturna circonda i villaggi come un fantasma, ne sia l’unico abitante…

Soffieresti di nuovo la tua neve, oh inverno, puliresti il mondo, copriresti tutti i vecchi sentieri e obbligheresti le persone a tracciare nuove vie…

(traduzione italiana di Letizia Lucchesi)

Tuiskuttaisit taas lunta, talvi…


Tuiskuttaisit taas lunta teille, joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi pyrkiessään polkevat; ja maantieojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat…
Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi kävi; ja talojen tanhuville ja takapihoille, joihin elämä on asketensa lähtemättömän likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä rautalapiolla.
Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat kukkuroiksi ja aidat allesi hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni…
Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitseisit, etfeivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi…
Niin saisinhan nähdä, että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.
Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä jonossa kulkevan…
Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas…
Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman, peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakoittaisit ihmiset itselleen uusia uria aukomaan.

(da Juhani Aho, Lastuja,  IV,  WSOY, Porvoo 1899)

(Immagini del testo da dipinti di A. Gallen-Kallela)